Blogi on ollut minulle valtavan suuri voimavara. Kiitos, että olette seuranneet matkaamme, kommentit ovat auttaneet eteenpäin. Tällä hetkellä kirjoittaminen antaisi kuitenkin liian yksipuolisen kuvan elämästämme, sillä onni ja suru ovat kietoutuneet yhteen niin tiiviisti, etten pysty niitä enää täysin erottamaan. Nyt elän hyvin pitkälti pientä tytärtämme varten. Siksi tämä on viimeinen kirjoitukseni.

Millainen on ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen? Maanantai 27. Nyt on tullut se aika, että ne ketkä saivat vuonna 2013 elävän vauvan ovat uudelleen raskaana. Ikäeroksi 2 vuotta! Ja kateus nostaa niin päätään! Olen kateellinen heille. Niille taviksille, jotka ovat uudelleen raskaana vailla mitään pelkoa. He saavat sen 2 vuoden ikäeron mikä meilläkin piti olla! Suru on ollut pitkään taka-alalla. On ollut vain suunnatonta kaipausta poikaa kohtaan. Kun näkee miten sisarukset alk.

2012, tämä on kertomus omasta surusta ja sen voittamisesta sekä tulevasta. Taustani miten minusta tuli minä. Monesti on tehnyt mieli kirjoitella tänne mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi. Meillä vietettiin kahdet synttärit tässä kuussa. Isoveikka täytti 2- v koko perhe vietiin valkoisia ruusuja ja kynttilä haudalle, Siitä on muodostunut jonkinlainen tapa kun hautuumaa sijaitsee reitin varrella josta usein kuljemme.

Että jos on tyttölapsi, niin ei ole vaaraa sairastua. mutta mahdollisesti kuitenkin viedä geenivirhettä eteenpäin. Tässä päästään jo geenitutkimuksen suurten moraalisten kysymysten ääreen. kenellä on oikeus elää tai päättää elämästä? Geenivirheitähän on meillä kaikilla. Saamme pian tietoa esikoisen sairaudesta, pelottaa. Mutta vähän pelottaa, mitä huomenna saammekaan kuulla. Mitä sieltä tulokseksi tulee ja miten se meidän elämäämme vaikuttaa? .