Poikanen oli mennyt kylpyhuoneeseen ja laittanut valon päälle. Kuului ääni, kun pottaa vedettiin vähän kylpyhuoneen lattiaa pitkin, sitten oli hiljaista. Kohta pienet jalat tömistelivät takaisin lastenhuoneeseen ja hiljaisuus laskeutui asuntoon.

Kävimme Pelan toimistolla tapaamassa palvelunantajaamme. Paikalla oli kaksi henkeä, uusi työntekijä ja joku vanhempi pomotyyppi. Kyllä, olen vihainen enkä viitsi sensuroida sitä tästä blogista ollakseni poliittisesti korrekti. Tuulettamista varten tämä blogi on olemassa. Maailmassa on iso epäoikeudenmukaisuus, eikä kukaan tee sille mitään. Saimme juuri tietää, että saimme adoptioluvan tai emme, joudumme maksamaan 4500 euroa Pelalle.

Niin ne viikot vain kummasti vierähtää. Alkuraskaus on ollut vähän rasittavampi kuin esikoisen kohdalla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että aluksi olin pari viikkoa aamusta iltaan asti krapulaisessa olotilassa ja sen jälkeen alkoi oksentelu. Onneksi ei ole kuin kerran päivässä tarvinnut oksentaa ja sekin yleensä aamulla ennen kuin on itse ehtinyt vielä mitään syödä. Lisäksi on ollut väsymystä ja mieliala on ollut aika matala.

Mietin taas aikaa joka on mennyt kuin siivillä. Tuntuu kuin olisin alkanut taas oikeasti elää. Kuin elämä olisi nyt jatkunut siitä mihin se pysähtyi kolme ja puolivuotta sitten. Mitä kaikkea tässä on välissä tapahtunut? Ensimmäisenä nousee mieleen keskenmenot ja toive raskaudesta. Tapahtuiko tuona aikana edes muuta? Oliko nuo vuodet pelkkää odottamista ja synkissä vesissä räpiköimistä? Kaikki tämä aika on kuitenkin kasvattanut minua enemmän kuin ehkä olisi pyyt.