Surua ja ikävää sekä toivoa valoisammasta huomisesta. Enhän enää osaa olla kirjoittamatta, kerran kun alkuun on päässyt. Elämä jatkuu täällä, erilaisena mutta kuitenkin ihan tavallisena. Sinua rakas taivaantyttöni en unohda ikinä. Rakastan aina ja ikuisesti niin että sydäntäni vihloo kun en saa sinua sulkea syliini. On vaikea uskoa, että koko kamala, pitkä .

Viereeni lentää kaunis valkoinen perhonen, juuri silloin kun ajattelen ikävöiden esikoistytärtämme. Perhonen pyörähtää vieressäni ja lentää pois. Lämmin, sanoinkuvaamattoman hyvä tunne leviää sisälleni; ihan kuin tyttäremme olisi tullut vielä kerran tervehtimään äitiänsä. Nyt tyttäremme, valkoinen perhonen, on pienen perheemme oma suojelusenkeli. Nyt kuitenkin vetäydyn tästä blogista pois. Itse surua ei ole ollut ta.

Vauhdikasta lapsiperhearkea ja pohdintoja myös muista ajatuksia herättävistä asioista. Lapset jäi siis ekaa kertaa yhessä hoitoon mun vanhemmille. Lähettiin kuitenkin tapahtumapaikalle ja syötiin kaikessa rauhassa ja vieläpä tosi maukasta ruokaa.

Oli aika kun en pystynyt katsomaankaan raskaana olevaa naista, masukateus oli silloin pahimmillaan. Palaan aikaan Pikku-In jälkeen, tyhjän sylin syndrooma oli karmiva. Suuri halu tulla uudelleen raskaaksi ja saada syli täytettyä. Katkeruutta kun oma syli ei saakkaan sitä pientä, epätoivo lapsettomuudesta. Kamppailua siitä täytyykö minun todella hyväksyä lapsettomuus? Minulla on sylissäni tämä pieni ihme, meidän aarre. Ennen Typyn syntymäpäivää jo pohdin vauvakuumetta.