Miksi rakkain pienokaisemme lähdit pois, sun täällä niin hyvä olla ois. Me sulle maailman parhaat vanhemmat oltu ois, kunpa sut rakas Einomme vielä takaisin saada vois. Itkimme onnesta, että olimme saaneet pikkuveljen. Itkimme ikävää, miksi isoveli ei ollut siinä kanssamme tuijottamassa uutta elämää. Menetystä, joka konkretisoitui vielä paremmin juuri siinä hetkessä. No siinä sitten ennen h-hetkeä päät.

Se paluu arkeen ja töihin. Sunnuntaina åblogit järjesti kirppistapahtuman Liedon vanhalla meijerillä. Miljöö oli kaunis tapahtumalle sekä ilma tosi kaunis, ehkä vähän liian kuuma ajatellen myyjiä joiden paikat olivat suoraan auringossa. Ihmisiä oli tosi paljon liikenteessä. Viime vuonnakin he järjestivät samanlaisen tapahtuman ja silloin kuuleman perusteella oli paljon ihmisiä liikenteessä. Itse en viime vuonna päässyt paikalle ollen.

Viereeni lentää kaunis valkoinen perhonen, juuri silloin kun ajattelen ikävöiden esikoistytärtämme. Perhonen pyörähtää vieressäni ja lentää pois. Lämmin, sanoinkuvaamattoman hyvä tunne leviää sisälleni; ihan kuin tyttäremme olisi tullut vielä kerran tervehtimään äitiänsä. Nyt tyttäremme, valkoinen perhonen, on pienen perheemme oma suojelusenkeli. Nyt kuitenkin vetäydyn tästä blogista pois. Itse surua ei ole ollut ta.

Oli aika kun en pystynyt katsomaankaan raskaana olevaa naista, masukateus oli silloin pahimmillaan. Palaan aikaan Pikku-In jälkeen, tyhjän sylin syndrooma oli karmiva. Suuri halu tulla uudelleen raskaaksi ja saada syli täytettyä. Katkeruutta kun oma syli ei saakkaan sitä pientä, epätoivo lapsettomuudesta. Kamppailua siitä täytyykö minun todella hyväksyä lapsettomuus? Minulla on sylissäni tämä pieni ihme, meidän aarre. Ennen Typyn syntymäpäivää jo pohdin vauvakuumetta.