Vaikka mieheni toitotti sen olevan sattumanvaraista, en päässyt ylitse siitä ajatuksesta, että kenties olisin voinut tehdä jotakin toisin. Kenties olisin voinut vaikka hyvää ajattelemalla voinut pelastaa pienokaiseni. Nyt olin epäonnistunut täysin, eihän tällaisesta tosin olisikaan ollut äidiksi. Ehkä sitä ei ollut tarkoitettukaan? Ehkä vauvani vihasi minua? Miksi muuten hän otti ja kuoli? Miksi hän ei saanut mahdollisuutta elämään? Viivi, the mama.

Yeah baby, I did it! Hiljainen on blogi, ollut koko kesän. Ei vaan oo ollut luova olo ja väkisin kirjotetun tekstin kyllä huomaa. Joten suosiolla oon sen kirjottelun jättänyt siihen aikaan, kun siltä tuntuu. Ja nyt tuntuu siltä! Elämä kukoistaa taas moneen vuoteen ja energiatasot pääsääntöisesti täynnä! Täydellistähän ei ole kenenkään elämä tällä hetkellä, mutta onnellista se voi olla ja tällä hetkellä onkin. Ottaa aurinkoa koko viikko, joka päivä, kun aurin.

Tämä on kyllä ollu melkoisen haastava viikonloppu. No mutta loppujen lopuksi, ymmärsin TAAS miten ihana mies minulla on. Enkä missään nimessä halua hänestä luopua tai pitää itsestäänselvyytenä. En osaa edes kuvitella elämääni ilman tuota miestä, niin olemme kasvaneet yhteen. Niimpä lauantaista tuli myös treffi-ilta.