Ollaan Laurinpäivässä, ensimmäinen kolmannes jo eletty elokuusta. Lämmin kesäkin viimein saatiin, kun kuukausi vaihtui. Kasvikunta on myöhässä, kun pihlajanmarjatkaan eivät vielä punerra. Tai sitten niitä on niin vähän, etten näe. Ensimmäisessä kuvassa on isoksi pensaaksi paisunut väriherne Genista tinctoria. Joka kasvaa taimimaata reunustavassa penkissä värisauramoiden ja pikkusormustinkukan ym. Kuntalan punaluumu, jonka pituus on kohta viidessä metrissä, ei tänäkä.

Se tietää, että osaisi nyt elää sen, että se ei enää ikinä hujahtaisi ohi. Elokuun tytölle on vain yksi vuodenaika, kesä. Muu on sen odottamista tai sitä ikävöimistä. Isä hermoili, että ei muistaisi. Sanoin, että mitäs sitten.

Tämä Sibelius-ihastukseni herätti veljessäni ja hänen kavereissaan täyttä ymmärtämättömyyttä ja irvailua. Mappien kohtalo oli sitten surullinen. Läksin maailmalle opiskelemaan ja lapsuuden kotini sinä aikana hävitettiin mappeineen ja nukkeineen päivineen. Mutta - olisihan sitä voinut konsultoida, eiks niin.