Elämässä tapahtuu nyt liikaa pahoja asioita. Luottamus elämän viimeisiinkin kauniisiin asioihin on mennyt. En ole anonyymi, vaan tätä blogia lukevat myös ihmiset jotka tunnen oikeassa elämässä. En enää tiedä haluanko edes tuoda lasta elämään jollaista nyt elän. Tämä blogi hiljenee nyt lopullisesti. Kävin tänään klinikalla ensimmäistä kertaa sitten.

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista. Että olen, ja että elämäni on, muutakin kuin jatkuvaa toivemaailman rajoissa kitumista ja surussa silpoutumista.

Ollaanko siellä vielä elossa? Asymp; Leave a comment. Kommentoi edellistä kirjoitustani, ja muistin jälleen, että tämmöisen blogin keväällä aloitin. Jotenkin tälle ei ole irronnut aikaa, mutta kiva huomata, että joku on sentään käynyt lukemassa.