Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista. Että olen, ja että elämäni on, muutakin kuin jatkuvaa toivemaailman rajoissa kitumista ja surussa silpoutumista.

Kolmeakymmentä lähestyvän naisen pohdintaa lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Tai oikeammin lopetushan sen piti olla. Kroppa tais olla eri mieltä. Kaavinnasta ei tullut yhtään arpikudosta, tulehdusta ei enää ollut ja kaikki oli enemmänkin kuin pitäisi mallillaan. Lääkärin ultratessa katselin näyttöä ja tajusin itsekkin kuvasta että nyt on kyllä jotain tosi outoa tapahtunut.

Moni on kysellyt, olisiko minulla intoa jatkaa blogia. Samalla kyseltiin vähän pienen tilannepäivityksen perään. Jälkimmäinen on helpompi, joten aloitetaan siitä. Lokakuu meni pääosin suuren hämmennyksen ja ihmettelyn merkeissä. Kun mitään ei oikeastaan näkynyt, niin olo oli epätodellinen.