Mun on pakko ottaa taukoa, omaa aikaa. Mulla on kiireitä ja kaks blogia pidettävänä, ja inspiraatio on jossai hukassa. Ei, en lopeta tarinaa vielä. Osan piti tulla aikaisemmin, mutta vähän venähti.

Sadepisarat rummuttivat nopeatempoisesti kotitaloni ulkoparvekkeen harmaata, kylmää betonialustaa. Tasaisin väliajoin uusia kyyneleitä karkaili silmäkulmistani jo valmiiksi suolaisen märille poskilleni. Kasvoihin kävi melko navakka tuuli, mikä yhdistettynä kylmiin sadepisaroihin sekä poskille jatkuvalla syötöllä virtaaviin kyyneliin ei tuntunut ollenkaan mukavalta. Tosin, mikä tässä tilanteessa olisi tuntunutkaan? Valo, joka tuntuu po.