Mä en itseasiassa muista, koska viimeksi olisin ajatellut, että minulla on syömishäriö. Oikeastaan mä olen aika lailla unohtanut koko asian. Mä en siis enää varsinaisesti koskaan laihduta. Musta tuntuu, että mä olen löytänyt sellaisen ideaalipainon itselleni. Turhauttavat 53 kiloa ja puristavat farkut. Olin eilen tyttöporukan kanssa .

Olen ollut taas liikaa omissa maailmoissani, en ole muistanut jakaa mitään teidän kanssanne. Katupöly ja sininen taivas ja kuiva asvaltti tekevät iloiseksi; ensimmäistä kertaa moneen vuoteen huomaan kevään tulevan. Aiemmat keväät olen kulkenut sumussa, nukkunut läpi aurinkoisten päivien ja herännyt paahteeseen ja kukkaketoon. En muistanut, miten kaunis kevät voi olla ja miten upeaa on nähdä, kun luonto herää talviunilta. En tiedä, onko sillä jota.

Toivon, että elokuu tuo mukanaan auringon. Long time no see, ihanat. En tiedä onko se tämä syksyinen harmaus joka sai minut kirjautumaan pitkästä aikaa bloggeriin, vilkuilemaan hämmentyneenä vanhoja postauksia ja tapailemaan näppäimistöä epäröiden koska enhän minä enää osaa kirjoittaa, mutta täällä minä joka tapauksessa olen. Minä söin ja nauroin ja söin ja se oli ihan .

Tämä ei ole sellaista elämää, mitä mä tahdon elää. Työterveyshoitaja on kamalan onnellinen siitä, etten ole ylipainoinen. Kuuntelen kiltisti nukkumisen merkityksestä ja siitä, ettei paino saa laskea. Pääasia on, etten ole ylipainoinen. Mieluummin alipainoinen, vaikkei s.